Juoksijan sielu

Sannan blogi

Minä rakastan juoksua. Miksi? Siihen on vähän vaikea vastata. Miten voit nauttia juoksemisesta, pitkien matkojenkin, eikö se ole ihan kamalaa? Moni kysyy sitäkin.

Näihin kommentoin yleensä, että ehkä olen vähän pöhkö, mutta nautin siitä, että uskallan testata mihin kaikkeen kroppa ja jalat pystyvät. Siltikin mielestäni juoksijan tärkein ruumiinosa on pää. Väitän, että suurin osa perusterveistä ihmisistä kykenee juoksemaan esimerkiksi puolimaratonin juuri harjoittelematta, jos vaan kantti kestää. Ihmisen jalat on luotu liikkumaan ja yllättävän pitkään jaksaa, kun päättää niin.

Olen juossut työpäivän jälkeen maratonin huvikseni ja ultramatkan siksi, että ajattelin, että se olisi mielenkiintoista. Ja olihan se. En mieti, etten pysty johonkin, vaan että tuotakin pystyn kokeilemaan. Tätä pidän muutenkin elämänohjeenani – useimmiten kannattaa antaa mennä, vaikkei onnistuisikaan täydellisesti. Enemmän kaduttaa se, ettei koskaan uskaltanut. Eikä liikkumisessa onnistumista mielestäni edes mitata siinä, pääseekö maaliin tai saavuttaako aikatavoitteen, vaan siinä, että silläkin kertaa meni ja teki. Tärkeintä on lähteminen.

Vaikka käyn juoksutapahtumissa ja asetan itselleni tavoitteita, liikunta on minulle pääsääntöisesti ihan muuta kuin mahdollisimman tehokkaan suorituksen tavoittelua. Juoksen rennosti tuntemusten mukaan, enkä juurikaan lenkillä tarkkaile sykemittaria tai tee valmennusohjelmien mukaisia harjoitteita. Juoksen, koska se tuntuu hyvältä ja juuri niin pitkän lenkin kuin sinä päivänä kiinnostaa.

Tutkimusten mukaan on selvää, että liikunta edistää terveyttä ja saa ihmisen kokonaisvaltaisesti voimaan paremmin. Ei urheilu syöpää paranna, mutta faktat siitä, että liikkuva pysyy terveempänä, on vakuuttavaa luettavaa. Liikunta parantaa myös aivojen toimintaa – tutkimuksissa on todettu, että aktiivisesti liikkuvien aivojen ikääntyminen hidastuu ja solutuotanto jopa paranee verrattuna niihin, jotka eivät liiku lainkaan.

Aivotutkija Minna Huotilainen Helsingin yliopistosta toteaa myös, että kävelyä liikuntamuotona väheksytään turhaan ja puhutaan liikaa urheilusta. Liikkumatonta tämä ei kannusta, vaan jopa lannistaa ja saattaa estää edes aloittamasta. Kynnys lähtemiselle tulee olla matala – mikä tahansa liikkuminen on parempi kuin ei mitään. Usein liian voimalla tyhjästä aloittavan innostus lopahtaa sen kuuluisan kahden viikon jälkeen. Tämä taitaa näkyä myös kuntosaleilla tammi- ja syyskuussa, kun motivaatio tapissa lähdetään sulattamaan lomakiloja, tykitetään täysillä tangoilla ja vedetään ruumis kerralla piippuun. Salille kannattavin asiakas on tunnetusti se kuukausimaksullinen jäsen, joka siellä ei lopulta käy.

Ääripäät harvoin ymmärtävät toisiaan. Liikkumattoman mielestä himourheilija on aivan hullu ja paljon liikkuvan mielestä sohvaperuna on vähän laiska. Mutta ehkä olisi syytä ajatella enemmän muustakin kuin omasta näkökulmasta, ymmärtää, että jokainen elää tavallaan ja valinnat olkoon omia. Jonkun toisen tekeminen tai tekemättömyys ei ole itseltä pois, mutta yhteinen ajatustenvaihto koituu useimmiten kaikkien hyväksi. Kummallakin voi olla toiselta opittavaa. Itse voisin paremmin opetella lepäämään.

”Matkimalla muita, vertaamalla itseäsi jatkuvasti toisiin, sekoitat vain rytmisi – sen joka tekee sinusta sinut ja minusta minut.” toteaa Tarja Virolainen mainiossa Juoksijan sielu -kirjassaan (Bazar Kustannus 2018). Tällä hän tarkoittaa juoksijan vertailua toisiin juoksijoihin, mutta ajatusta voi ammentaa laajemminkin. Liikunnasta katoaa vapaus, jos se latistetaan vertailuksi. Älä ajattele, että sinun tulee pystyä juoksemaan yhtä pitkiä matkoja tai yhtä kovaa kuin joku toinen tai että oikeaan salitreenin kuuluu personal trainer ja kisakuntotavoite.

Älä mieti, että sinun täytyy osata uida kuin ne uimahallin triathlonistit tai et kehtaa uida ollenkaan. Tai että et voi ilmoittautua työporukan aamusäbään, jos et olekaan yhtä hyvä kuin muut. Uskalla kokeilla, etsiä oma lajisi sekä siihen oma rytmisi ja pidä sitä yllä. Ja jos tahti alkaa tuntua liian verkkaiselta, lisää kierroksia ja huomaat kohta, että pystyt itsesi kanssa ihan uusiin juttuihin ja erilaisiin onnistumisiin. Niin ja se puolikas. Jos ei polvea liiemmin kolottele, niin kokeilepa joskus.

Saatat yllättyä.

Sanna Luotio
Kirjoittaja on Turvan korvausasiantuntija.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Elämää luistinradalla

Jannen blogi

Ilmastonmuutoksen vaikutusta tai ei, talvisää etenkin eteläisemmässä Suomessa vaihtelee todella vauhdikkaasti. Paukkuvista pakkasista vesisateeseen siirrytään pahimmillaan vuorokaudessa. Kun lumisadetta saadaan, sitä kertyy helposti kymmeniä senttejä kerrallaan. Ja sitten taas suojakeliä…

Ainakin Helsingissä kadut ja etenkin jalkakäytävät ovat muuttuneet tänä talvena luistinradoiksi moneen kertaan. Märkää jäätä, suolasohjon peittämää jäätä, jäätä eri muodoissaan on riittänyt kulkurin askeleen alle päivästä toiseen. Suojatie, jalankulkijan hengen pelastaja, on muuttunut jalankulkijan pahimmaksi ansaksi, kun leveät katumaalaukset ensimmäiseksi kiillottuvat jäiseen huurteeseen.

Onnettomuuksiin joutuu nyt helposti itsekin, ja ainakin niitä päätyy näkemään. Yhden maanantaisen päivän saldoksi tuli kaksi vakavaa ja neljä pienempää liukastumista, siis nähtynä kokemuksena. Ensin tapahtui ikävin, vanha rouva kaatui suojatiellä ja loukkasi itsensä ambulanssikuntoon. Seuraavaksi lipat heitti opiskelijan oloinen nuori nainen, jonka pelasti aivotärähdykseltä selässä keikkunut jättikokoinen reppu.

Ydinkeskustassa vauhdikkaasti kulkenut herrasmies päätyi parin metrin hallitsemattomaan liukuun ja tiukkaan syleilyyn lyhtypylvään kanssa. Näkyviä fyysisiä vaurioita ei aiheutunut, mutta viileä bisnesmiehen imago kärsi senkin edestä. Näin päivä jatkui iltaan, jolloin sattui toinen vakavista. Edessäni kävellyt nainen kaatui ja katkaisi arvioni mukaan ainakin solisluunsa, jos ei jotain muutakin. Matka jatkui taksilla ensiapuasemalle.

En tosiaan kuulu siihen ihmislajiin, jonka mielestä ennen kaikki oli paremmin, mutta… olivatko jalkakäytävät ennen paremmassa kunnossa? Ongelma ei koske vain Helsinkiä, sillä raportteja liukkaudesta tulee kaikkialta Suomesta. Helsingissä liukkaus kiusaa yhtä hyvin kiinteistöjen omalla hoitovastuulla olevilla alueilla kuin siellä, missä vastuu on kaupungin.

Inhimillisen kärsimyksen lisäksi pelissä on iso kasa rahaa, ennen muuta menetettyjen työpäivien johdosta. Kuljetaan varovasti ja vaaditaan, että kadut pidetään asianmukaisessa kunnossa!

Janne Mäkinen

Kirjoittaja on Turvan viestinnästä vastaava palvelujohtaja.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Palvelua, jota yksikään robotti ei tule korvaamaan

Tiinan blogi

Pieni tyttäreni kysyi taannoin minulta, ”Äiti,mitä sinä oikeastaan teet siellä töissä? Leimaatko sinä vai tulostatko sinä kolmioita?” Näitä kuulemma muut vanhemmat tekevät töissä ollessaan. Vastailin pitkän aikaa hänelle, että äiti tekee töissä tietokonehommia.

Tämä vastaukseni ei kuitenkaan tyydyttänyt tytärtäni, vaan hän kysyi asiaa minulta aina uudelleen. Mietittyäni asiaa kerroin hänelle seuraavaa:

”Jos jollekin ihmiselle sattuu vahinko, jotain menee rikki, tippuu, tai autot törmäävät niin äiti auttaa. Äiti auttaa kun ihmisillä on paha mieli.”

Tyttäreni mietti vastaustani hetken ja totesi minulle: ”Mutta äiti, vahinkoja sattuu, ei se haittaa.”

Tyttäreni ei ehkä täysin ymmärtänyt, että aina ei välttämättä ole kyse vain maitolasin kaatumisesta, vaan monesti myös isommista asioista. Siinä hän kuitenkin on oikeassa -vahinkoja sattuu, vaikkemme sitä itsellemme tai läheisillemme toivoisikaan.

Pahan mielen paremmaksi saaminen, eli palvelu, punnitaan vakuutusyhtiöissä viimeistään siinä kohtaa, kun vahinko sattuu, usein toki jo aikaisemmin muissa palvelutilanteissa. Mitä isommasta ja itselle tärkeämmästä asiasta on kyse, sitä tärkeämpää on henkilökohtainen apu ja hyvä palvelu. vaikka asiointi on muuten siirtymässä sähköisiin välineisiin kovaa vauhtia.

Kävin juuri kiertämässä pohjoisimpia toimistojamme. Aloitin matkani Kemistä, jossa Ritva, Teija, Anu, Aarto ja Jouko toivottivat minut kovasta pakkasesta huolimatta tervetulleeksi hymyssä suin. Jatkoin matkaani Rovaniemen lumimyrskyyn tapaamaan Riikkaa ja Mirja-Liisaa. Lumimyrskykin unohtui, kun näin Rovaniemen uuden mahtavan toimiston, sitä kyllä kelpasi ihastella.

Oulun toimiston naiset Kaisu, Heli ja Piia eivät kaatosateesta hätkähtäneet, vaan palvelu pelasi mahtavasti. Edustajat vilahtelivat kiireisinä toimistolla jo kohti seuraavia kotikäyntejä ja asiakastapaamisia.  Kajaanissa Airin ja Ninan ovi kävi liukkaista keleistä huolimatta, ja onneksi asiakkaat olivat välttyneet tapaturmilta.

kollaasi

Oli ihana huomata Suomen vaihtelevan ilmaston lisäksi, se miten laadukasta palvelua asiakkaamme saivat päivien aikana. Jokainen turvalainen laittoi oman persoonansa peliin ja antoi asiakkaalle vilpitöntä kiinnostusta asiakkaan asioita kohtaan, aitoa välittämistä ja huolenpitoa. Olen Turvan sisällä puhunut monesti robotiikasta ja sen lisääntymisestä tulevaisuudessa. Sen voin kuitenkin todeta, että tuota näkemääni palvelua eivät robotit kyllä ikinä pysty korvaamaan.

Turvan punaiset ikkunateippaukset ja mainosvalot loistavat hyvin laajasti ympäri Suomea ja toivottavat uudet ja jo olemassa olevat asiakkaat toimistoillemme. Tiesitkö muuten, että saat meiltä myös edustajan kotikäynnille luoksesi?

Turva haluaa olla edelleen paikallisesti lähellä asiakasta. Autamme sinua mielellämme, lupaamme kertoa sinulle ymmärrettävästi vakuutuksesi sisällön ja emme pelkästään laske sinulle tarjousta nykyisistä vakuutuksistasi, vaan arvioimme myös kanssasi, mitkä vakuutukset ovat sinulle järkeviä ja minkä riskin haluat kantaa itse.

Tervetuloa juttusillemme! Omakin matkani jatkuu lähiviikkoina seuraaville toimistoillemme, sillä palveluamme kelpaa käydä itsekin ihastelemassa ja oppia ottamassa. Jokainen vierailu ja ihmisten sekä asiakkaiden kohtaaminen opettaa aina jotain uutta ja antaa uusia ideoita palvelumme kehittämiseen juuri teitä asiakkaita varten. Mielenkiintoista olisikin kuulla, mitä juuri sinä toivot palvelultamme.

Tiina Kemppi

Kirjoittaja on Turvan asiakaspalvelusta vastaava palvelujohtaja.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Riski, jota en halunnut ottaa

Blogi_AapoRiihimäki_tammikuu2018

Millaisia vakuutuksia tavallinen ihminen oikein tarvitsee?

Koko kysymyksen lähtökohdat ovat väärät. Ei ole olemassa mitään tavallista ihmistä, kansalaista, jolle voisi tuosta vain rustata keskimääräisen Juhanin ja Johannan keskimääräiset vakuutukset.

Suomessa on 5 522 610 asukasta (tilanne pe. 19.1.2018 klo 10.10), ja niin on myös erillisiä turvatasoja – minkälaisen riskin olemme valmiit kantamaan.

Elämäntilanteet muuttuvat, niin muuttuu myös vakuutusten tarve. Jos joku olisi muutama vuosi sitten sanonut minulle, että minulla on vuonna 2018 henkivakuutus, reaktio olisi ollut suurin piirtein samaa luokkaa kuin jos joku olisi kertonut minulle, että Donald Trump on vuonna 2018 Yhdysvaltain presidentti.

Olen oppinut vielä suhteellisen lyhyen elämäni aikana, että varmaa on vain epävarmuus. Epävarmuuden tunteen voi taklata päästään jonnekin mielen peräkonttiin, josta se lipuu salaa takaisin pääkoppaan kuin valtiosihteeri pois Kesärannasta. Loputtomiin ei voi väistellä, vaan on kohdattava silmästä silmään se kysymys:

Mitä jos?

Me olemme kaikki erilaisia. Johanna sietää riskiä ehkä enemmän kuin Juhani, ehkä vähemmän. Toiset meistä tarvitset laajemman tason turvaa kuin toiset saadakseen mielenrauhan. Toisilla meistä on yksinkertaisesti enemmän vakuutettavaa omaisuutta, jonka suojaamiseksi tarvitsee hieman extraturvaa.

Ajatus on hirveä, realismi vielä hirveämpi

Henkivakuutuksen ottaminen oli lopulta helppo päätös. Muutin puolisoni kanssa syksyllä ensimmäiseen omaan kotiimme. Vakuutus on tuomassa turvaa sitä riskiä vastaan, jos toiselle meistä joskus sattuu jotain.

Sitä on hankala ajatella, sillä koko ajatus on likipitäen hirvein, mitä mieleeni voisi koskaan juolahtaa. Näitä vakuutusmaksuja – kuten muitakin, mutta varsinkin näitä – makselen mielihyvin vuosikymmeniä eteenpäin ja maksan ”tyhjästä”.

Mikään vakuutuskorvaus ei riitä lievittämään läheisen menettämisestä koituvaa kipua. Surunkin keskellä kuitenkin helpottaa se, että rahat riittävät edelleen lainan lyhentämiseen ja arjen pyörittämiseen ilman, että sitä omaa rakasta kotia pitäisi myydä. Yksin.

Se on riski, jota en yksinkertaisesti halua ottaa.

Todennäköisesti elämässäni tapahtuu muutoksia, joiden vuoksi tarvitsen lisää suojaa: ehkä sairauskuluvakuutuksen, ehkä vauvavakuutuksen… Kuka tietää.

Huolehdi, että tunnet vakuutuksesi

Verkkokauppa on hieno asia. Sitä kautta voi hankkia itse suoraan ison osan monien tarvitsemista vakuutuksista: kotivakuutuksen, autovakuutuksen, matkavakuutuksen ja niin edelleen. Verkko-ostajia kehotan (koska minulla ei ole valtuuksia suoranaisesti määrätä) tutustumaan tarkasti hankittavan vakuutuksen ehtoihin: mitä se mahdollisesti korvaa, mitä se ei korvaa.

Tuntuu siltä, että vakuutukset hankitaan usein verkosta puolihuolimattomasti kuin oltaisiin ostamassa lippuja Kaija Koon keikalle. Liian harva vakuutuksen hankkinut tietää tarkalleen oman turvansa tasoa.

Jos vahinko sattuu tällöin eikä vahinko sisältynyt hankittuun turvatasoon, riski pahalle mielelle kasvaa. Näissä tapauksessa vakuutusyhtiö saa usein kuulla kunniansa, vaikka aika usein toisella puolella olisi syytä tehdä ainakin ihan salamannopea peiliin vilkaisu.

Lukekaa siis oikeasti ne ehdot huolella.

Jos mieltä jää askarruttamaan kysymyksiä myös niihin ehtoihin tutustumisen jälkeen, kannattaa kääntyä ammattilaisen puoleen. Turvan asiakaspalvelijat auttavat tässä mielellään, ja heiltä saa vakuutukset, jotka ovat sopivat juuri sinun turvatasollesi.

Sille, joka takaa sinulle mielenrauhan.

Aapo Riihimäki

Kirjoittaja on Turvan viestintäasiantuntija

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Henkinen tilinpäätös

shutterstock_753302986

Joku fiksu kollega lanseerasi minulle jo joitain vuosia sitten ajatuksen henkisestä tilinpäätöksestä. Ajatus on ottaa hetki aikaa, miettiä mennyttä vuotta ja käydä läpi, mitä olin suunnitellut tekeväni ja saavani aikaan ja mitä sitten loppujen lopuksi sain. Jos en saanut kaikkea sitä tehtyä, mitä suunnittelin, mikä minua esti? Sainko aikaan jotakin, mitä en ollut uskaltanut edes unelmoida.

On hyvä miettiä niin onnistumisia kuin mahdollisia epäonnistumisia. Meidän suomalaisten sanotaan olevan huonoja kiittämään. Tämä voi päteä myös itseensä nähden. Olisi hyvä osata kiittää itseään asioista, joista voi olla ylpeä: Jos olet onnistunut työelämässä kehittämään jotain taitojasi ja osaamistasi tai olet toiminut työyhteisössä hyvän hengen rakentajana ja näin auttanut myös muita onnistumaan. Tai olet suorittanut jotain opintoja, joista voit iloita ja olla ylpeä.

Kaikkia kehuja ei suinkaan tarvitse suunnata työelämään. Voimme myös antaa itsellemme arvostusta ja taputukset olkapäälle, jos olemme kunnostautuneet oman kunnon kohentamisessa tai pientenkin hyvinvointia tukevien elämänmuutosten tekemisessä. Muistan juoda vettä enemmän, muistan syödä välipaloja, olen tehnyt liikunnasta olennaisen osan viikkoani. Olen huolehtinut henkisestä hyvinvoinnistani harrastamalla mieluisia kulttuuritapahtumia – olkoon ne sitten teatteria, konsertteja, taidenäyttelyitä tai urheilukisoja.

Monella meistä on muitakin huolenpidettäviä kuin itse. Kiitä itseäsi, jos olet ennättänyt mukaan luokkatoimikunnan myyjäisiin, vanhusten luokse ilahduttamaan ja hoitamaan, lastenlasten kanssa konttaamaan ympäri kämppää tai pelaamaan futista.

Mutta mieti myös kriittisesti, missä olisi ollut parantamisen varaa. Jos et ehtinyt salille tai lenkille säännöllisesti, mistä se johtui. Mikä oli tärkeämpää, mitä jouduit priorisoimaan? Olisiko omasta kunnosta huolehtiminen kuitenkin asia, johon ensi vuonna olisi syytä panostaa? Pitäisikö kalenteriin vaan yksinkertaisesti varata aikaa parille harjoitukselle viikossa? Mikä on esimerkiksi luottamustehtävien arvo sinulle, jos fysiikka pettää, kun et ole ajoissa asiaan tarttunut? Itseäni on huvittanut, että miksi piti odottaa viisikymmenvuotispäivää ymmärtääkseen ravinnon, levon ja liikunnan merkityksen arkisissa valinnoissa. Miksi en tajunnut sitä aikaisemmin ja olisin hiukan vähemmän takamatkalla nyt oman kuntoni suhteen? Kiitän kuitenkin itseäni, puolisoani ja valmentajaani siitä, että herätys on nyt saatu aikaan ja viety viikkorytmiin.

On hyvä olla itselleen armollinen, kun suunnittelee tulevaa vuotta. Yritysjohtajana olen sanonut, että toimintasuunnitelma pitää rakentaa niin, että se on annetulla budjetilla tehtävissä. Haastavia tavoitteita voi itselleen asettaa, mutta ei mahdottomia. Pienilläkin valinnoilla on merkitystä, kun ne ovat jatkuvia.

Iloa ja onnistumisia tulevalle vuodelle!

Minna Metsälä

kirjoittaja on Turvan toimitusjohtaja

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi